Äiti, anna minun mennä!

Olen jo tarpeeksi vahva

hypätäkseni kaislalaivaani

tanssiakseni

koko yön leijonien kanssa.

 

Äiti, anna minun mennä!

Enkö olekin jo aikuinen ja valmis

löytämään polulta vihreän kiven

ja syömään

punaraidallista tikkaria?

                        

Äiti, anna minun mennä!

Sanovat että olen rohkea

sukeltaessani

pohjasta sen simpukankuoren ja

heittäessäni frisbeen kauas

                      taivaalle.

 

Äiti, anna minun mennä!

Osaan kyllä avata

vaaleanpunaisen sateenvarjoni

ihan itse.

Tummat silmät katsovat ikkunasta

hohtavaa, pehmeää talvea.

Ulkona on hymyileviä olioita,

mutta tummat silmät

tummat kuin musta ja loputon yö

eivät näe missään mitään kaunista.

 

Tummasilmäinen on vanki.

Huoneeseen vangittu

ilman kahleita

 

Vain kello raksuttaa katonrajassa.

 

Aivan kuin taistelisi aikaa vastaan!

Rakastatko minua,

kysyn.

Hän on hiljaa.

Kääntyy vain pois

ja lähtee.

Mikä tuska sisintäni

painaakaan!

Minua ei kukaan

huomaa.

Välitä.

Rakasta.

Kotona rikon peilin.

En kestä enää nähdä

minua tuijottavaa

onnetonta ihmislasta.

 

 

Yö on musta

kuten edellinenkin.

Tähtitaivas on

peittynyt

usvaan.

Kuten eilenkin.

Suden huuto

tuskainen

kuuluu jälkeen

laukauksen.

Meitä oli neljä kun me lähdettiin,

pakattiin autot ja startattiin.

Olin ihan liian pieni

tajutakseni sen:

”On tämä päivä täällä

viimeinen.”

Hiekkalaatikon hiekkaa maistellen,

naapureiden oviin koputellen,

aidan takaa Maailmaa katsellen

ja metsässä salaa ”meikkaillen”

kului kokonaista neljä vuotta.

Nyt oltiin matkalla kohti uutta,

ihmeellistä, kovin tuntematonta.

Ja koko maailma aukesi

kotimäen päältä.